— Herra Otto Krabben.
Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin ympärillä.
— Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra intohimoisesti, — mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan, jonka ryöstin.
— Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin poskin.
— Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja kiihkeästi, — mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.
Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän, melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua maan alle!… tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.
Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:
— Kihlattujen malja!
— Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, — en tahdo!
— Siinä näette, huusi Otto herra, — hän on huikentelevainen niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni alaiseksi!