— Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto Krabben käsistä, — mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi täyttää hänen pyyntönsä.
Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:
— Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan yksin päättää häitten vieton.
— Olkoon niin! vastasi lääniherra.
— Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?
— Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet rikkonut.
Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen.
— Ei, sanoi tyttö, — minunhan piti antaa suudelma; ja samassa tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut.
Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.
Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät, kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.