Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi paikalla:
— Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt
Kallössa?
— Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.
— Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.
— Aiotko siis lähteä täältä?
Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:
— Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua karkaamaan.
— Se ei viime kerralla onnistunut.