— Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä asia jää meidän kesken.
— Mimmoinen suunnitelma sinulla on?
— Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä. Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä tiehesi ja otat hyyryn laivaan.
Kustaa painoi hänen kättään.
— Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, — ja minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.
— Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.
— Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.
— Onhan hänellä veli, kääpiö.
— Onko Aatami Torkelin veli?
— On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen, joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa, kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa, ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.