— No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; — koko kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta, mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt…
— Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia rouva. — Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu? Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.
— Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti rouva Mette.
— Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi Otto herra. — Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama viikko sitte.
— Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt? huudahti Dorotea kauhistuneena.
— Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.
— Mutta jollei tyttö…
— Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi rangaista yksin kuolemalla.
Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi huolimattomasti:
— Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet pelastanut.