Kun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä pois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen ja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Samassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa sen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes isäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan eläimen rintaan.
Oli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä joukottain, jokainen koirineen.
Koirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin, puheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia pukuja.
Lääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli hänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.
— Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.
— Hän ei tahdo.
Kääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.
— Mitä sinä tahdot?
— Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä metsästysretkestä.
— Miten sinä uskallat…