Mette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin kuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen läsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä vastaan ja kuiskasi vihdoin:
— Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.
— Teillähän on kappalainen.
— Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.
— Mistä?
— Enkö ole rikkonut teitä vastaan?
— Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön käteen.
— Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan, virkkoi hän hiljaa.
— Sitä en salli.
— Te ette voi estää sitä.