— Sinuako meidän piti odottaa?
— Niin. Lähdetään nyt.
— Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta sinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.
— Ei ole koiran karvoihin katsomista.
— No sitte kai lähdetään.
Joukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut takaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen pelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan ääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat hyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin linnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin erilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar herra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.
Viimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee parasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus kysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle, minne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja eihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.
Illempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli leikkimässä.
Kustaa pyysi saada hiukan juomista.
— Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen ilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.