— Ja hovista! lisäsi Mette rouva.
— Olen kuullut, kertoi ritari, — että hänen armollaan on helmiä, joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja samettia.
— Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, — rutto varmaankin pian tulee maahan.
— Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa. Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan vanhanpuoleisiin naisiin.
— Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.
— On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä levolle.
— Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, — mutta minun täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.
— Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli tutkien ympärilleen.
— Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!
— Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?