Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin eteen.
Kord König lupasi viedä hänelle sanan.
Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.
Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.
Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli synkkänä, äänetönnä eteensä.
Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit, vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu, kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.
Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:
— Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki, vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni, valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois. Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?
— Ei, ei! huudettiin monelta taholta.
— Häntä on kohdeltu hävyttömästi!