Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista, jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.
Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli, että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.
Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"
Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik
Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.
Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi. Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.
Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän vastasi heille:
— Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen
Ruotsille!
7.
KOTIINTULO.
Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä; siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille laivoille.