Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä 1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin edustalla.
Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin, vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole lausunut julki… Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?
Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.
— Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, — emmekä me taida tehdä mitään sen pelastukseksi.
Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain, ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.
Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä päivää.
Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus antautuisi.
Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse tahtoneet ottaa osaa taisteluun.
Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen, toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke, joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.
Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat ottaa hänet vangiksi.