Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:
— Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.
Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat asiaan ja vapauttivat Kustaan.
Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista, sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.
Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!
Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin; siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.
— Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he; — hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.
— Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.
— Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa antautua.
Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin saattaa järjestää heidän asiansa.