— On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.
— Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein todella tahdotte.
— Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen. Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään kääntelemään hienoja vaatteitaan.
Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä; välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin, istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.
Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli
Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.
Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa hänen sisarensa Margareetan kanssa.
Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja sisarelleen.
Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa odottamassa vastausta.
— Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.
— Margareeta!