— Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä tulee meitä kohtaamaan.
— Niin, vastasi Kustaa, — jokainen menee sinne minne halu vie.
Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.
Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja
Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.
Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.
Aivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin luostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä saakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.
Ani harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin, että nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla häntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön — uteliaisuudesta.
Kustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.
Miellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja horjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa tai kaatua.
Omituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika taivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa ja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita, vaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään tahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.