Jaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta miestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja hän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän kaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä, että nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli lueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.
Hän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin armoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon he ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis aivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä, anteeksiantava isä.
Mutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin vanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja kuninkaalle, välittääkseen asiaa.
— Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, — minä en koskaan tule alistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin vapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja vakaumuksestani en luovu.
Vanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä itse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien ihmisten kanssa.
Kustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.
Eräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim Brahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan, juosten hänen luokseen, itku kurkussa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.
— Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, — nyt ovat asiat oikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja kauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman kamalasta verilöylystä.
Kustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään rälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä palasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen todeksi.