Silloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut kuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän saattoi tehdä?
Totta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja sukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat ja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen sotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä Jaakko Ulfinpoika sille mahtoi?
Onnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat voimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.
Tähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat ja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli laimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus rohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto tai kuolema.
Joulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen seuraamana.
Tämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti hän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut kalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää vauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen sille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin lautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden todisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla tavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista asioistaan, välittämättä mistään muusta.
Renki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut ajatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa. Kuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin seuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut kuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus siihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden hevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea, kääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.
Kustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan, hypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.
Mutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.
Kustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt Bergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä talonpoikaistalossa.