— Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini, sanoi Kustaa miettiväisenä.
— Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika, itsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli tanskalaismielinen.
— Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi hän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä olevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui hänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi ylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä, kuivatakseen vaatteitansa.
Seuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni
Ornäsiin.
Aarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi
iloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta.
Sillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä
Kustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan
Upsalassa.
Tämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja Kustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan vapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.
Aarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa hänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit tuumivat asiasta.
Aterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja Kustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.
Myöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä perinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa hyväksi.
Kustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla oli sydän, ja pani ilomielin levolle.