Isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski rengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka äänetönnä seisoi häneen katselemassa.
— Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; — lähde paikalla maata.
Hän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän likimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.
— Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. — Maunu Niilonpoika on rehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.
Pian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei pysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä Sätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.
Tämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa Barbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat tanskalaismieliset.
Äkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois hänen talostaan ja surmataan sitte.
Mikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!… Mitä tuo nuori, reipas pakolainen on tehnyt?… Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen täytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.
Hän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen ja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin herättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen kertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja kehoitti häntä kiiruhtamaan.
Jottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan kadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden laski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan käytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän Runniin päin.