Aamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja kaksikymmentä sotamiestä.
Hän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt pesästä.
Barbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte vihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:
— En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja lasteni päälle.
Sanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt vaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle alituisesti tuota rikosta.
Mutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi niin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille. Barbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin luo, joka oli rehellinen pappismies.
Aamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle, niinsanotuille Korsnäsin mökeille.
Täältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä salaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan mitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.
Hän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea avatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta, jonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.
Suuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka seisoi lieden ääressä: