— Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei sinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.
— En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen; hänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.
— Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; — makkaran voit siltä saada ja olutta päälle.
Sitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.
Mutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen mielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut kaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja huudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan suojeluksessa.
Seuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän käynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko Jon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa. Sentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja tarjoutui auttamaan heitä.
Heidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies ja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.
He tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan aikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.
Tämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra. Liikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan. Hänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka onnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli tullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän tietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.
Kun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi pidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan mennyt ovesta ennen Kustaata.