Talonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi yksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä riidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden tilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.
Jos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet ainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota nuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.
Sanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat niin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista. Viisainta oli pysyä varoillaan.
Sentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas Kristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata pyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Katkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän vastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko hänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa sairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä ihminen painiskelee Jumalan kanssa.
Muutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne mennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan alla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan, päästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.
Vuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin, Norjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän Storhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman kirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon. Hän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa ja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.
Lähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan, pakoon väsymättömiä vihollisiaan.
Hän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina ylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen peittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä sysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki hänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella rakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei Jumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan ja päättämään pelastustyötä.
* * * * *