Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään, ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä, että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.
Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun maininneen nimeään.
Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä, jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä pistimineen.
Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan, rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.
Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään. "Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja — samassa hän heräsi.
Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.
Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti. Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.
— Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.
— Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?
— Niin, kuulethan sen!