Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas ja täynnä toivoa.
Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.
Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan, jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.
Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua. Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.
Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan, mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana, muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?
He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia, toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen käsivartensa tavattoman paksut.
Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.
Kustaa ratsasti likemmä.
— Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.
— Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. — Ne ovat kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.