— Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. — Kysyn siis vieläkin: mistä olette kotoisin?
— Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla peitetty. — Tuolla me asustelemme.
— Sekä kesät että talvet?
— Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen ympäri niin että tuli selälleen, — me otamme ravintomme mistä saamme ja nauramme sekä laille että evankeliumille.
— Olette varmaankin sissejä?
— Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana kuin suinkin.
— Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?
— Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia! ja mies nauroi rajusti.
Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei tyhmän näköiset.
— Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. — Poika vietiin sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä uusia keinoja.