Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi neulomaan.
Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen pidätetyistä kyynelistä.
— Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt hänen päähänsä.
— On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi nuorukainen.
— Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?
— Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä sillään.
— Asuvatko he kaukanakin täältä?
— Kappaleen matkan päässä länteen päin.
— Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. — Rahavarani ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa, lausumatta edes kiitosta.
Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven. Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.