— Ankara herra, huusi hän, — älkää syöskö minua onnettomuuteen!
— Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa hämmästyneenä.
— Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella. — Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä; vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko minun antaa lapseni kuolla nälkään?
Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.
— Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa, virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.
Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.
Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.
Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:
— Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti; silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on tullut kuin villiksi eläimeksi.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla: