— Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun olemme viipyneet näin kauvan.
Kustaa nousi.
— Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.
Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään: suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä kivisilta johti maalta veden poikki.
Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi, satoa lupaellen.
* * * * *
Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten halasi.
Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen. Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle yhdentekevä.
Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.
Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat. Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet tehtäisiin vaarattomaksi.