Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä, ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa, Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

— Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

— Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

— Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

— Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

— En luota sinuun!

— Luotat jos rakastat.