— En tahdo rakastaa.
— Mikset?
— Jottei minua petettäisi.
— Mutta jos pyhästi vannon…
— Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin, vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.
— Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja tuli häntä likemmä.
— Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman vastauksen?
— Kaikille, poikkeuksettako?
— Te ette ole rippi-isäni.
— En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.