— Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen säilyttää mielenmalttinsa. — Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!
Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä anteeksi.
— Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit silmänsä taivasta kohti, — niin hän kostaisi häväistyksen, jonka olen saanut kärsiä.
— Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari epätoivoissaan; — te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin mustasukkaisuus saattaa johtaa.
— Olette mustasukkainen… minulle?… Ah, sillä kasaatte syntiä synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!
— Dorotea, sinä teet minut hulluksi!
— Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.
Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän, sitte hän seurasi häntä.
— Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä äänellä.
— Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi!