Vihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset valtasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa Eerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat päästäneet hänet luotaan?

Lauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun, muisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi silloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.

He kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin kehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen mennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet että kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.

Silloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin talonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.

— Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän. —. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa teitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.

Yleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui vielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.

Se oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli Tukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli kertonut.

Hän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen veri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut Södermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut ruumis viety poltettavaksi.

Tämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin. Monet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta tanskalaiskuningasta.

Toiset itkivät ja vääntelivät käsiään.