LEHTI KÄÄNTYY.
Hän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet toiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut täyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat silpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja Sturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko ihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?
Pimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta kun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän auringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen sädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa korkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa ilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui Luojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi Kustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:
— Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun tahtosi kaikessa.
Kummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut ja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään voinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.
Ja reippaasti asteli hän eteenpäin.
Silloin kuuli hän takanaan huutoja.
Hämmästyneenä hän kääntyi.
Kaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja huusivat hänen nimeään.
Kummastuneena hän seisahtui.