Ja vastasi kuningas Kustaa
Ja katsovi kansaa silmihin:
Me tahdomme taivasta rukoilla
Että nyt kävis paremmin.

Niin vastasi Taalain miehet,
Ne vastasi kaikki kerrallaan:
Ja tahdotko sinä meitä johtaa
Aina suurehen Tukholmaan?

Ja johdan teitä mä mielelläin,
Näin vastasi Kustaa vain,
Jos tahdotte seurata kuolemahan
Sinikeltaista lippuain.

Niin vastasi Taalain miehet,
Ne vastasi kaikki kuin yksi mies:
Me tahdomme henkemme uskaltaa
Ja on murtuva kansan ies!

Kustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat keskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset vahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui olemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä että Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.

Muutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä, saapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.

Hän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria, reippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän nimitti "jalkaväekseen" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.

Näiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan oli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan käsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.

Kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika samaan uhkarohkeaan työhön.

Historian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja opettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun ihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja ruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus saavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan ja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät välittäneet.