Kristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat ja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa, joiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen sotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista, hänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari Kaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja Böömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas Fredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan; Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa Elisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista olivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.
Itse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää aseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka veriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän käytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan mikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset olivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.
Tätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut laivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta, ei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea talonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia, tapparakeihäitä ja peitsiä.
Mutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät Lauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka olivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä eivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat taistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset talonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja riippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.
He kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään aina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan. Mutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet voitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa, jota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.
Vihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman ja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti Kristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti tanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat, jakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta tehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea käytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.
Kopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat tästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.
Sitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.
Tämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä kasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän paloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.
Hän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka haaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan suuruinen joukko.