Hän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän saapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.
Hänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa, kirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät aikomustensa puolelle.
Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset, hänen ympärilleen.
Hän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet katselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli hyvä.
Naiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa herraa totella.
Puheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla kätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Siten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että vuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton käytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat lausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti kaikissa suurta luottamusta.
Vuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta ja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat sittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen uskotuiksi miehikseen.
Hänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja taalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.
Samalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.