Kustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen vihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että arkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja että hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.
Kustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin sellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.
Pian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut vihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun tuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten tuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty kotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa nyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut hänen hukkansa.
Mutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan noin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän yöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.
Kustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla
Upsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän
Danmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen
mahdottomaksi.
Hänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä kaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen seurasi.
Aluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli penikulmaa länteenpäin.
Arkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan hiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani Henrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen kanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.
Tapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.
Kustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän juuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului takaapäin.