He olivat oikeassa!

Itse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat vastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa palasi hän takaisin Tukholmaan.

* * * * *

Kustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut ajatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen asiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän toivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota ei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli mennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein ihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin olisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja marssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.

Kuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä, missä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn kummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama kansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton tanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta siitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä kerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä isoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi voittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin esi-isät, Tukholman edustalla.

Juhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat kutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin juurelle.

Ylinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui ruotsalaisten ruumiita.

Tämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti hirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.

Siihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain tuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin Brunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset kahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella voimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi vetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan paikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.

Mutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani Henrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään Sollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja jatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä hevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia varustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli aikovinaan tehdä hyökkäyksen.