— Ei muuta, sanoi hän, — kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on selvä.
Mutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.
Hän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja valtakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian ilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää saapuu vieraita.
Ja lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan koko joukko sotamiehiä.
Hans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan puuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä itsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten päät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi, sen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä ollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.
Turhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen kirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen täytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana läksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.
Skärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.
Toinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä kukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa syvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi eikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi; hänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat syvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi niitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi selittää ne mielensä mukaan.
Kustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä kutsua kokoon herrainpäivät.
Piispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät, että ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui piispa tekemään vaaditun valan.