Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa rikastuivatkin.
Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.
— Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.
Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.
Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.
Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän häikäilemättä parannustoimiin.
Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle. Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.
Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa; seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.
Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.
Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen; pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle, jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja epistoloita j.n.e.