Lähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa, jonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi veneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin, jossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.
Seuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman hansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko henkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän oli kadonnut.
Kuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja urhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi. Sensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan ryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti vikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.
Mutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin yksimielisesti.
Silloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja, itki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään, luvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.
Ihmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas oli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti ja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti aikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan satamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla hän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän päätti käyttää ne pakoon.
Kaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin torninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit, joka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin kirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine uskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti huhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa katoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi Sigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän enään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla pormestariksi Amsterdamiin.
Hänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle keisarilta.
Kristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen hallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset, joita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat heti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen lakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat pääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme asti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi hämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä hän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen rohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta, jolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää joskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta se kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy kamalana, hirvittävänä.
11.