Seuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin päällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille ruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.
Mutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo seuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen, josta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin ajatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.
Ja vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi puhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen ne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti laahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja. Kustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille, että he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä miehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei tullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin ennenkin.
Kustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen täytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä sekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin veneihin ja läksi vesille.
He pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia, puolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui valloittamaan saarta.
Syntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia pääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse äkkiä maahan ja huusi torven läpi:
— Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!
— Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja suuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät tavanneet.
Jos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat he voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti lyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä). Hän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten laivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että hän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan. LyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen merisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen enempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.
Kustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen täytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei ollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat ruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.