Heidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman pakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin heidän vaatimuksiinsa.
Mutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi kysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan kuninkaaksi.
Tuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin nyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan olivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. "Ja koska armollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle suurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas Kristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle Kustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja urhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen virkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut; sitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden verta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut."
Puhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se arvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata kuninkaaksi.
Itse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden vuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää kokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut kotimaisen kuninkaan.
Kustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen. Vihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista ritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että "läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä rupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen".
Vihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun kuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle "tulisi tuomaan enemmän sappea kuin hunajaa". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan "teki vakavan valan, niinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa".
Tämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä jo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti. Selvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta siitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä ensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta he olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut. Kustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa seuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin selvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan kannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen määrään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin yrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt palavasta isänmaanrakkaudesta.
Valtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet… hänen täytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin itsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan ritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?
Ei kenellekään!… hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee omaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!