Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli rakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä velvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.
Mutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton levottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko räikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin hän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.
Kerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi
Margareeta huoaten:
— Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.
— Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?
— Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.
— Entä sitte?
— Hänen pitää valita itselleen morsian.
— Se on jo valittu.
— Kuka, Kustaa, kuka?… Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?