— Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?
— Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.
— Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!
— En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan voittanut.
— Niinhän sinä aina teet.
— Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut unohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi isänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata voimani sen palveluksessa.
— Mutta minuun niin koskee…
— Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman sisarensa otsalle. — Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni ja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.
Hänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.
— Onhan hänellä sisko… ja onhan suurta olla kuninkaan sisar, sillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa — ja jos Kustaa pysyy päätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään… ja kukaties ehkä poikani… kuninkaan sisarenpoika…