Mutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby persoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä tarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka kyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.
Lyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei
Kustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.
Hän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin
Gottlanti.
— Ei, sanoi Kustaa, — minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni ovat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi ryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.
Mutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän tärkeä.
— Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta Gottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi siitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.
— Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin ruotsalaiset, vastasi viekas Israel.
— Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?
Tätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että jos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta vuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin saattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin tyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi Ruotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo oli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.
— Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.