Puhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi paikalla siihen vastaamaan.
Hänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin sanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää molempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.
— Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, — emme me ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut kaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt väkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet tavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea kuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin aatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui pyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja — siinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.
Kaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi varmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän voinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat pysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.
Nyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin kaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle. Valtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.
Matkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja aatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan Ruotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask Strängnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat kirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan kanssa.
Mutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun. Hänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät tiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi rupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.
Kun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin katkonaisia sanoja ja puolia lauseita.
Silloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka jälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.
Hänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero Bille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja pyyntöön suostuttiinkin.