Häntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä Kalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi Laurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin linnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään häntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.
Sitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä kirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan puolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo Eerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja jättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo meritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt linnan veljensä haltuun.
Tämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä tuli Berendt herra Tukholmaan.
Liukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos häneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä tekemään.
Mutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti ja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja tarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.
Berendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan välttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen väkensä luopuisi linnasta.
Kuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä kirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli tehnyt kuninkaan kanssa.
Sen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen oikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli pidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan omakätinen käsky saanut aikaan muutosta.
"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo", kirjoitti hän, "mutta minä en riko tekemiäni lupauksia".
Ei ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään Kalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika ja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt herraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän käsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän ymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa takuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä palasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä antaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.