Mutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada takaisin, vaikkapa väkivallalla.
Suurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen parhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag y.m. olivat mukana.
He tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti porvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.
Mutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain pistivät esiin valleilta ja torneista.
Linnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä tuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen mahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se näkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi suojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo Sturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki sotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään, tarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.
Kuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri saadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin ampua.
Muiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin varmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki äkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti hän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi sitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid Vestgöte.
Nyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.
Sotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt von Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa linnaa.
Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.