Luostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja hyökkäyskäsky annettiin.
Kuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien, mutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien täytyi vetäytyä takaisin.
Silloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän sotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.
— Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa ja pukeutui haarniskaan ja kypärään. — Joko valloitan linnan tai kaadun.
— Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari
Fredag. — Suo minun kuolla edestäsi.
Niin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa, vaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.
Vihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi sitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat urheasti kuin jalopeurat.
Mutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi tietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä toisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti paljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin ja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).
Pietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin muuria oli kuolleita ja kuolevia.
Neljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja neljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.